mikko.merikivi

Metaeettisiä näkemyksiäni

En ole täysin tyytyväinen mihinkään tuntemaani vallalla olevaan moraaliteoriaan, joten olen ottanut asioita omiin käsiini ja yrittänyt kehitellä omaa. Minulle on hankalaa tehdä eroa metaetiikalle ja normatiiviselle etiikalle, mutta tässä on ainakin tarkoitus vasta miettiä metaetiikkaa.

Moraali on evoluution tuottama mekanismi, joka on ryhmien toimimiselle osoittautunut edulliseksi. Kantani moraaliseen realismiin tai antirealismiin on, että maailmassa ei ole sinällään mitään hyvää eikä pahaa, vaan moraali tulee määritellä uudestaan tarkoittamaan niitä käytännönläheisiä mekanismeja, jotka aiheuttavat (mahdollisen pohdinnan jälkeen) tuntemuksia vääryydestä tai oikeudenmukaisuudesta. Koko väittely on osoittautunut tosiasioiden tullessa esiin mielivaltaiseksi semanttiseksi pelleilyksi. Tai sitten yliarvioin näitä todisteita, nimittäin vaikka evoluutio onkin hyvin kiistaton, niin onhan ihmisten toiminta aika erilaista kuin edes simpanssien, ja psykopaattejakin on olemassa. Filosofit kuitenkin jatkavat varmasti vielä pitkään väittelyään.

Kullekin moraaliselle yhteisölle on olemassa keinot, jotka tukevat sen toimimista parhaiten. On mahdollista approksimoida objektiivisia periaatteita biologiamme ja maailman tilan perusteella siitä, mikä on tämän näkemyksen mukaisesti moraalista eli tukee yhteisön toimintaa parhaiten. Jotta yhteisöä hyödyntäviä tai haittaavia tekoja pystyttäisiin vertailemaan toisiinsa, teon hyvyydellä täytyy olla mittaluokka.

Lisäksi lähes jokaisen teon moraalisuuteen liittyy epävarmuutta. Erilaiset yhteisöä hyödyttävät tai haittaavat periaatteet eivät välttämättä nimittäin ole helposti vertailtavissa keskenään. Toinen, ehkä tärkeämpikin syy, on että mikään toimija tai tarkkailija ei pystyisi näkemään tulevaisuuteen kuin valistunein arvauksin, jopa kun ei ole muita rationaalisia toimijoita (katso kaaosteoria). Hyvät lähtötiedot, paljon laskentatehoa ja ennen kaikkea motivaatio löytää totuus tietenkin vähentävät virhettä, mutta tällä hetkellä toimijat ovat käytännössä ihmisiä. Ehkä jätänkin sen siihen. Minun mielestäni siis objektiivisia moraalisia totuuksia on olemassa, mutta ne ovat fysiikan lakien takia meille ikuisesti mahdottomia tietää.

Moraalifilosofia säilyy siis edelleen relevanttina. Sitä paitsi siitä mitä minä olen päätellyt olevan parhaaksi yhteisölle (myöhemmin kirjoitan tästä yhteisön säilymiseen perustuvasta normatiivisesta etiikasta) voidaan mahdollisesti edelleen kiistellä, sekä ehkäpä erityisesti tavoista päätyä näihin lopputuloksiin.

Tämä metaeettinen näkemys on kognitivistinen eli moraalisilla väitteillä on totuusarvo, mutta vain kyseisen moraalisen yhteisön kontekstissa. Täten se ei nähdäkseni kärsi esim. Frege-Geach-ongelmasta ja vastaa arkipäiväistä käsitystämme siitä, että tekoja voidaan määritellä oikeaksi tai vääräksi. Esittämäni metaeettinen näkemys on myös jossain määrin relativistinen, joten mikä on moraalista ei ole sama kaikille yhteisöille. Kuitenkaan se ei ole subjektivistinen siinä mielessä, että moraalisuus perustuisi kenenkään todellisen henkilön tai todellisten henkilöiden mielipiteisiin.

En ole ottanut vielä kantaa siihen mikä tuo moraalinen yhteisö on. Ehkä siihen ei tarvitsekaan ottaa kantaa, nimittäin tämä näkemys sallii myös sisäkkäisiä moraalisia yhteisöjä. Laajimmilla moraalisen yhteisön tasoilla voidaan löytää joitain moraalisia yleisperiaatteita ja miettiä miten yhteisön on parasta järjestäytyä, ja tarkemmat moraaliset periaatteet ovat määriteltyjä vasta pienemmissä yhteisöissä. Tämä saattaa kuulostaa jo yhteiskuntafilosofian puolelle menemiseltä, mutta mielestäni jako etiikkaan ja yhteiskuntafilosofiaan on vähän keinotekoinen. Päätöksiä tekemässä on kuitenkin lopulta yksittäisiä henkilöitä, joten se miten he vaikuttavat tehtäviin päätöksiin on kuitenkin kasa moraalisia kysymyksiä.

Jos yhdeksi tällaiseksi moraaliseksi yhteisöksi ollaan valittu ihmiskunta, saavutetaan myös universaalin moraalin edut. Kulttuurirelativismilla voidaan hirmuvaltoja ehkä perustella "suvaitsevaisuuden" nimissä, mutta minun mielestäni pystytään päättelemään raja, jonka jälkeen on äärimmäisen todennäköistä, että jokin toiminta ei ole moraalisesti oikeutettua, vaikka tämän havainnon tekijät eivät kuuluisikaan lokaaliin moraaliseen yhteisöön vaan ainoastaan globaaliin. Samalla kuitenkin metaetiikkani säilyttää mahdollisuuden järkevissä määrin suvaitsevaisuuteen, sillä moraalisuuteen liittyy myös epävarmuus, jonka sisällä toimiessa voidaan katsoa, että teot eivät ole oleellisesti oikeellisempia tai väärempiä kuin toiset, ja moraalinen toiminta on myös jossain määrin tilanteeseen sidottua.

Koska epävarmuus on yksi osa tätä metaeettistä näkemystä, saattaa näyttää siltä, että kategorista imperatiivia ei voisi toteuttaa tämän sisällä. On kuitenkin mahdollista, että yksi moraalinen periaate olisi, että esimerkiksi tappaminen tai valehtelu on äärimmäisen moraalisesti väärin jopa epävarmuusrajojen puitteissa, jolloin käytännössä ne eivät olisi koskaan sallittuja... ellei jouduta valitsemaan kahden tällaisen äärimmäisyyden välillä, jolloin ei verratakaan äärettömää pahaa äärettömään vaan ainoastaan äärimmäistä äärimmäiseen, jolloin pystytään tekemään valinta.

David Hume on sanonut, että tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä. Tämä tunnetaan Humen giljotiinina. Hume itse ajatteli, että moraali johdetaan tunteiden eikä järjen kautta. Jos hyväksytään, että noin voi tehdä, nähdäkseni moraalia pystyy perustelemaan myös mekanismeilla, joihin nämä tunteet pohjaavat. Toisin sanoen evoluutiolla. Nyt herää esiin kysymys, että miksi pysähtyä evoluutioon eikä vaikka miettiä mekanismeja, joilla elämä sai alkunsa tai miten maapallo on syntynyt? Moiset mekanismit ovat kuitenkin liian kaukaisesti irrotettuja tunteista, että niillä voisi perustella moraalia. On hankalaa edes nähdä mikä niiden yhteys olisi, sillä fysiikan lait eivät "pyri" mihinkään, ne vaan ovat. Evoluutiosta voi myös sanoa, että se ei "pyri" mihinkään, mutta tunteet ovat silti kehittyneet, koska ne ovat auttaneet hengissäsäilymistä ja/tai lisääntymistä. Evoluutio on kuitenkin verraten hidasta, joten ei voida tehdä johtopäätöstä, että nykyiset moraalisuuden tuntemuksemme olisivat parhaiten tähän maailmantilaan sopivia.

Vähintäänkin yritän ratkaista siis Humen giljotiinin sillä, että yhteisöä parhaiten tukeva toiminta on määritelty tunteiden pohjan, evoluution, kautta. Evoluutio nimittäin on tehnyt meistä sellaisia mitä olemme. Linkki tunteiden ja tosiasioiden välillä ehkä selvenee paremmin omassa normatiivisessa moraaliteoriassani, jota ainakin tällä hetkellä kutsun evolutiiviseksi futurismietiikaksi, ja josta pitäisi tulla kirjoitus joskus vielä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (17 kommenttia)

Käyttäjän juhamyllarinen kuva
Juha Myllärinen

Tuntus, että eri rakenteiden osalta, hengailun haastavuus vaihtelee.

Elämäksi kutsuttu, on minusta sitä, että se menee helpoiten niistä kohden, joissa selkeää paikkaa. Ne reitit valikoituvat ensin, ja vähimmällä.

Kun voi olla vähän epätarkka, eikä turhaan niuhotella mahdollisuuksien käytössä, niin osa tilanteista ei ehkä ole ennenpitkää yhtä sopivuutta, kun ongelmansa näissäkin, leveämmän tien kulku-extremessä.

Paikka joka tapauksessa haetaan, miten kukakin taitaa, ja osaa. On näissä linjoja. Selvä, että linjanmukaisuus vie yksittäisempiä ratkaisuja jollain tapaa taivuttaen.

Viimein yksilöt ovat uniikimpia, tiettyjen asioiden suhteen, ja toisaalta samaa yhteistä on erityisen paljon, juuri yksilötasoa tarkastellen.

Näistä voi kertoa myös arkisesti, ja osuvuus ei vaadi aina niin paljon erilaista sivistystermistöä, vaikka vakuuttavuus jäisikin vähemmälle.

Käyttäjän mikkommm kuva
Mikko Merikivi

Olin päättänyt alkaa rakentamaan poliittista ajatteluani vähän kuin alusta alkaen uudestaan, joten siksi nyt on hyvin filosofinen ote joissain teksteissä.

> Viimein yksilöt ovat uniikimpia, tiettyjen asioiden suhteen, ja toisaalta samaa yhteistä on erityisen paljon, juuri yksilötasoa tarkastellen.

Ehdottomasti. Olenkin yrittänyt löytää tasapainon. Siitä kielii se, että tekojen moraalisuudella on sekä suuruusluokka että epävarmuuus. Jos jokin asia on oikeasti pelkkä mielipidekysymys eikä moraalinen, siihen tulisikin suhtautua kohtalaisen neutraalisti. Epävarmuus antaa myös harkinnanvaraa tehdä päätöksiä useasta mahdollisesti toimivasta ratkaisusta.

Käyttäjän IonMittler kuva
Ion Mittler

Ehdotus: älä aloita normatiivisesta etiikasta. Aloita ensin deskriptiivisestä etiikasta, joka kuvailee tekojen moraalisia ominaisuuksia, ottamatta kantaa tekojen oikeutukseen.

Jokaista ihmistä on kohdeltava syyttömänä, kunnes toisin todistetaan. Myös jokaista tekoa on kohdeltava syyttömänä, eli moraalisesti neutraalina, kunnes toisin todistetaan. Todistamisen taakka on siis sillä osapuolella, joka haluaa sanoa jonkun teon olevan hyvä tai paha, eli jotain muuta kuin moraalisesti neutraali.

Varastaminen on esimerkki teosta, jossa on helppo osoittaa negatiiviset vaikutukset toiseen osapuoleen, teon uhriin, eli siihen jolta varastettiin jotain. Sen sijaan homoseksuaalisuuden kohdalla on paljon vaikeampi osoittaa, että sillä olisi uhri joka kärsii vahinkoa. Päinvastoin nykyään ajatellaan, että homoseksuaali on itse uhri, jos hänelle ei anneta oikeutta ja mahdollisuutta toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan. Rikos ei olekaan homoseksuaalisuus, vaan sen rajoittaminen katsottaisiin rikokseksi ihmisoikeuksia vastaan. Näin päälaelleen yleinen oikeustaju on muuttunut muutaman vuosikymmenen aikana. Uudempi näistä kahdesta asennoitumisesta on paremmin sopusoinnussa sen sanoisinko jopa "tieteellisen" lähtökohdan kanssa, että jokaista tekoa on kohdeltava syyttömänä, eli moraalisesti neutraalina, kunnes toisin todistetaan.

Mutta moraalilla on enemmän tasoja kuin vain "hyvä" ja "paha". Tuhoava eli ihmisoikeuksia rikkova teko on alhaisin moraaliltaan. Paljon ylevämpää on kunnioittaa lakeja ja ihmisoikeuksia, vaikka olisikin muutoin pohjattoman itsekäs, ja yrittäisi haalia itselleen omaisuutta kaikella mahdollisella kasinotalouden itsekkyydellä. Vielä sitäkin ylevämpää on tavoitella tasa-arvoa. Ja vielä sitäkin ylevämpää on hyväntekeväisyys, vapaaehtoinen omasta luopuminen toisten hyväksi, esim. isän ja äidin taloudellinen uhrautuminen lastensa menestyksen hyväksi. Ja vielä sitäkin suurempia legendoja ovat marttyyrit, jotka vastoin omaa tahtoaan ovat joutuneet uhrin asemaan, rikoksen kohteeksi.

Tässä tuli lueteltua jo viisi moraalin tasoa, olisin voinut luetella vähintään toisen mokoman lisää. Ja on myös muistettava liukuvasti skaalautuva jatkumo moraalin tasolta toiselle: teko ei välttämättä aina ole 100% laiton ja 0% laillinen, se voi olla kokonaisuutena arvioiden vaikka 20% laiton, joka on moraalisesti ylevämpää kuin 100% laiton, mutta silti paheellisempaa kuin 100% laillinen.

Moraalilla on myös muita ulottuvuuksia kuin ns. "moraalin taso", hyvä vs. paha. Teolla on myös moraalinen painoarvo: miljoonan euron varastaminen on moraaliselta painoarvoltaan miljardi kertaa raskaampi teko kuin nuppineulan varastaminen. Nuppineulan varastaminen pitäisi toistaa miljardi kertaa, ennen kuin sen moraalinen vaikutus olisi samaa luokkaa miljoonan euron varastamisen kanssa. Jos rikoksen tai itsekkyyden kohde on arvoltaan lähes olematon, silloin koko teko on moraalisesti lähes neutraali, vaikka ns. "moraalin taso" olisikin itsekäs tai jopa rikollinen.

Moraalin kolmas ulottuvuus on moraalinen vastuu. Vallitsevan käsityksen mukaan pienet lapset eivät ole moraalisesti vastuussa teoistaan. Vasta 18 vuotta täytettyään ihmisen katsotaan olevan täysin moraalisesti vastuussa teoistaan. Eläinten asettaminen moraalisesti vastuuseen teoistaan olisi yhtä ongelmallista kuin pienten lasten pitäminen vastuussa teoistaan, koska vallitsevan tiedon mukaan älykkäimmätkään eläimet eivät juuri yllä pienen lapsen älyllistä tasoa korkeammalle tasolle. Olennon pitäminen vastuullisena sellaisen moraalisen koodin rikkomisesta, jota olento ei juurikaan ymmärrä, ei ole kovin mielekästä.

Moraalisen vastuun voidaan sanoa olevan mitä tahansa skaalalla 0% - 100%. Oikeuslaitos arvioi jatkuvasti rikollisten moraalista vastuuta, ja rangaistus skaalataan sen mukaan, vaikka siellä ei käytetäkään samanlaista terminologiaa kuin minä käytän tässä. Jos psykiatrit tekevät diagnoosin että rikoksen tekijä ei ole ollut täysissä järjissään teon aikana, häntä voidaan pitää jopa täysin syyttömänä rikoslain edessä, moraalinen vastuu 0%, vaikka hänet ehkä ohjataankin sitten pakkohoitoon. Myös pienen lapsen tekemä rikos katsottaisiin olevan lain edessä moraaliselta vastuultaan 0%. On yksi merkittävä poikkeus nykyisen oikeuskäytännön ja maalaisjärjellä selitettävän moraalisen vastuun välillä: Jos jotain tapahtuu vahingossa, moraalinen vastuu on maalaisjärjen mukaan 0%, koska se ei ollut kenenkään tarkoitus. Lain edessä ihmisiä voidaan kuitenkin pitää korvausvastuussa vahingossa tapahtuneista asioista. Tässä minä näen moraalisen ristiriidan, ja mielelläni näkisin että valtio ylläpitäisi erillistä vakuutusrahastoa vahingossa tapahtuneiden omaisuuden tuhojen korvaamiseksi. Koska syytetyn penkillä oleva ihminen on joutunut tilanteeseen vahingossa, hän ei ole moraalisesti aikonut mitään pahaa.

Kun on nostettu kissa pöydälle, ja deksriptiivisen etiikan keinoin kuvailtu erilaisten tekojen moraalisia ominaisuuksia, sitten ollaan jo melko hyvällä tähystyspaikalla muodostaaksemme mielipiteitä normatiivisesta etiikasta, tekojen moraalisesta oikeutuksesta. Tässä kohtaa tiede kylläkin päättyy, sellaiset kysymykset loppuvat joihin tiede voisi antaa neutraalin vastauksen, ja subjektiiviset mielipiteet alkavat.

Käyttäjän juhamyllarinen kuva
Juha Myllärinen

Alku kivaa näkemystä, jota harvemmin kuulee yhtä selkeästi.

Ristiriitatilanteiden ratkaisemiset ovat hankalampi juttu. Ehkä ratkaisukeinot ovat valtavat, siis se ratkaisuavaruus. Jotain linjoja voi olla, joita ei oikein voi ylittää, jos ristiriitaduuneja käy läpi. En tiedä näistä yleisesti.

Vaikka alku on linjakas, eikä sitä voi unohtaa, niin käytännössä jo tuollaisen ilmaisu selkeänä, on harvinaista. Ehkä se jatkoa saava kakkosvaihe on niin raskas, ettei enää muuta näy.

Miten pääsee sitten jo pelkästään sille tasolle, että ymmärtää alkuosan tapaista kerrontaa, tai osaa löytää sitä, ja sen arvostusta. Mitä se vaatii? Voisi olla avuksi paljon, jatko-osion painimisduuneille.

Voi olla, että ihmiset jo alkuvaiheessa syntyvät eri tavoin suhteessa vapauteen ja sen arvostukseen. Kaikille se on tärkeää, tosin osalle yhtä kamppailua, johon ei liity kokemusta, minkä vuoksi kamppailee. Siten kamppailu ei koskaan kokemuksellisesti voisi päätyä lepoon, jos sitä oikeasti olisikin, jonkin aikaa.

Käyttäjän mikkommm kuva
Mikko Merikivi

Koska tekstisi alussa oli paljon imperatiivia käyttäviä virkkeitä, luin sitä ikään kuin olisit puhunut soveltavasta etiikasta. Vika saattoi kyllä olla omassa luetun ymmärtämisessäni. Varmuuden vuoksi kuitenkin, normatiivinen etiikkahan kuvaa pikemminkin yksilöiden tai yhteisöjen päätöksenteossa käytettäviä menetelmiä kuin yksittäisiä sääntöjä. Mikä on eettistä ja mitä pitäisi lailla säätää ovat myös vähän eri asioita.

Olen tehnyt jo sellaisen "tausta-analyysin" mielessäni, että kolme suurinta normatiivisen etiikan teoriaa eli velvollisuusetiikka, seurausetiikka sekä hyve-etiikka jättävät kaikki kaipaamaan jotain. Velvollisuusetiikka (no ainakin kategorinen imperatiivi) ei anna mahdollisuutta toimia poikkeuksellisesti erittäin poikkeuksellisissa tilanteissa ja ei kerro miten käyttäytyä kuin hyvin harvan eettisen periaatteen suhteen. Hyve-etiikka on hyvä kasvatuksellisesta ja ihmisenä kehittymisen näkökulmasta, mutta ei itse anna suoria vastauksia moraalisiin kysymyksiin, vaan olettaa hyveellisen ihmisen myös tietävän miten toimia hyveellisesti. Utilitarismi on tähänastinen lempiteoriani ollut, mutta se kärsii esimerkiksi vaativuusongelmasta sekä jotkut tulkitsevat sen antavan lähestulkoon sosiopaattisia vastauksia erityistilanteissa, vaikka minä katsonkin tämän johtuvan monesti liian lyhyellä aikavälillä asioiden tarkastelusta.

> Mutta moraalilla on enemmän tasoja kuin vain "hyvä" ja "paha".
Lainaan kirjoitustani: "Jotta yhteisöä hyödyntäviä tai haittaavia tekoja pystyttäisiin vertailemaan toisiinsa, teon hyvyydellä täytyy olla mittaluokka."

> Teolla on myös moraalinen painoarvo
En tosiaan täsmennä tekstissäni tarkoitanko yksittäisiä tekoja vai tekoryhmiä. Ehkäpä se on syytä täsmentää ainakin normatiivisella puolella.

> Moraalin kolmas ulottuvuus on moraalinen vastuu
Laillinen vastuu ei ole normatiivisen etiikan kysymys. Kuitenkin, yritän tehdä mallistani yhteisöagnostista, jolloin se voisi antaa jotain absurdeja johtopäätöksiä ellei sitä suunnitella tarkoin, vaikka noita siinä puhuttuja simulaatioita ei olla tarkoitettukaan välttämättä ikinä toteutettavaksi käytännössä. Ehkä siksikin olen jättänyt toteutusteknisiä yksityiskohtia vähän avonaisiksi.

Esimakuna kuitenkin tässä on yksi muotoilu tiivistelmälle siitä mikä on evolutiivisen futurismietiikan ajatus: "Teon moraalinen hyvyys perustuu siihen, mihin evoluutio konvergoituisi ajattelun suhteen kyseisen teon moraalisesta hyvyydestä sellaisissa olosuhteissa, jotka pysyvät kohtalaisen lähellä tekijän yhteisön elinaikaisia olosuhteita". Ainakin tarkoitukseni on tehdä omalla tavallaan inhimillisempi teoria kuin utilitarismi, mutta enemmän suoria vastauksia antava kuin hyve-etiikka. Nähtäväksi jää onnistuuko tämä. Tiedän ainakin yhden ongelman nytkin: vastauksia kyllä (on tarkoitus, että) pystyy saamaan, mutta ne ovat... epäkäytännöllisiä hankkia suorilla menetelmillä. Vähän sama ongelma on utilitarismissakin, mutta ainakin siinä ne ovat nykyteknologialla mahdollisia hankkia.

Normatiivinen etiikka kun on noin huonolla tolalla kuin toisessa kappaleessa totesin, olen katsonut sen itselleni sopivaksi askeleeksi pohtia nyt. Mielelläni kun hankkisin koherentin moraalisen viitekehyksen itselleni. Sittenpähän sen käytännön toimimisesta saa kommentteja, joita en ole omalla elämänkokemuksellani vielä ehkä tullut huomanneeksi.

Käyttäjän IonMittler kuva
Ion Mittler

Vuosikymmenien elämänkokemus tuo sen näkökulman, että elämässä tulee vastaan ihmisiä jotka eivät välitä moraalista erityisesti mitään, kunhan elävät lonkalta elämäänsä, ja silti he ovat onnellisia elämäänsä. Se asettaa haasteita sille ajatukselle, onko moraalilla lopulta suurtakaan merkitystä vai ei.

Käyttäjän mikkommm kuva
Mikko Merikivi Vastaus kommenttiin #6

No sanotaanko sitten, että sillä on minulle henkilökohtaista merkitystä. Pidän itseäni valistuneena ihmisenä, joka välittää maailman ongelmista. Ja jos joku toinenkin kiinnostuu miettimään asioita muutenkin kuin oman napansa kautta minun pohdintani myötävaikutuksesta, en panisi pahitteeksi. Jos teen näitä pohdintoja joka tapauksessa, niin miksikäs ei puhua niistä? Siis mitä oikein edes yrität ajaa takaa tuolla kommentilla? Ei ihan aukene minulle.

Käyttäjän juhamyllarinen kuva
Juha Myllärinen Vastaus kommenttiin #7

Tiedollista tasoa tarvitaan, käytännössä. Tarve kasvaa, kun tulee toimia yhdessä. [Tai muita mukana, jotenkin]

EMn vuoksi, vaikka epäpätevyyttä ilmenee itsellä, johtuen tiesmistä monesta seikasta, niin huonostikin voi lähteä liikkeelle, ja minusta jopa täytyy.

Kokemus tietenkin ohjaa, ei sitä voi kiistää. Usein tiedetään, tai koetaan, mitä on tarpeen, ja työ onkin sitten se haaste. Voi olla monipuolinen duunipaikka, riippuen tilanteesta.

Sanallistus ja selvänotto, selkeiden näkemysten löytyminen, on hidasta työtä, etenkin jos vaikeita työkenttiä.

Käyttäjän IonMittler kuva
Ion Mittler Vastaus kommenttiin #7

Mainitsit että on asioita jotka aukenevat myöhemmin elämänkokemuksen kautta. Minä mainitsin siitä esimerkin. Filosofia, politiikka ja etiikka ovat mielenkiintoisia aiheita, niille jotka ovat kiinnostuneita niistä, mutta jopa suurin osa ihmisistä seilaa läpi elämän kiinnostumatta niistä lainkaan.

Käyttäjän juhamyllarinen kuva
Juha Myllärinen Vastaus kommenttiin #6

Tässä voi olla jotain häikkää, ilmeisestä toimivuudesta huolimatta. Miksi asiat toimivat, jos muualle ei näin ehkä mene? Mihin toimivuus perustuu?

Tällaisen kohdan kyseenalaistaminen voi ollakin jäljille vievää.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Arvostan alustajan kykyä ymmärtää sisäkkäisten moraaliyhteisöjen mahdollisuus ja käytännössä väistämättömyys. Varmaan universaaleinta moraalia ovat kiellot "älä tapa omia" ja "älä varasta omilta". Kun olen tänäänkin käynyt salamannopeaa (melkein kirjaimellisesti) sähkökeskustelua australialaisten kanssa, en pidä ihmeenä, että "omiin" voivat nykyään jo kuulua ainakin kaikki ihmiset, ehkä vähän muutkin eliöt.

Valehteleminen on epäselvempi tapaus. Vähintäänkin pitäisi tunnustaa, että kysymys "Onko valehteleminen aina väärin?" on aivan eri asia kuin kysymys "Onko totuuden puhuminen aina oikein?"

Käyttäjän mikkommm kuva
Mikko Merikivi

Olen pitänyt subsidiariteettiperiaatteesta politiikassa. On vaan tyhmää kieltää jotain harmitonta tai määrätä jotain oikeasti harmia tuottavaa. Kaikkia vaikutuksia jostain päätöksestä voi olla hankala nähdä etukäteen moninaisella alueella. Mutta nähdäkseni myös päätöksen legitimiteetillä on merkitystä. Olisikohan "hehkulamppudirektiivi" esimerkiksi nähty paremmin, jos EU olisi antanut jotain taustatietoja sekä pelkät yleisemmät ohjeet, että energiatehokkuutta jossain pitää parantaa ja jäsenmaat saavat valita keinonsa? Vaikea sanoa kyllä perehtymättä lisää olisiko tuollainen ollut edes realistinen vaihtoehto. Joka tapauksessa sanoisin olevani aika varma kiistanalaisten sanelujen EU:lta vähentävän kansalaisten luottamusta siihen.

Oletettavasti paikallinen väestö tuntee tarpeensa paremmin kuin joku keskushallinto. Minun mielestäni olisi ymmärrettävä heidän tilanteensa ennen kuin lähdemme tuomitsemaan jotain, mutta ei tietenkään suvaita ihan mitä tahansa hyötyihin nähden epäsuhtaisia vääryyksiä.

Positiivisemmalta kantilta, erilaisia toimintatapoja on hyvä kokeilla silloin tällöin, sillä muuten kehitys suurin piirtein pysähtyisi. Ion Mittler on kirjoittanut pitkän selostuksen moniulotteisesta demokratiasta, joka on vähintäänkin ajatuksia herättävä, vaikka olen käynyt hänen kanssaan nimenomaisten esitysten mahdollisista ongelmakohdista jo vähän keskustelua.

-

Oikeastaan halusin vastata erityisesti tarttuakseni tuohon vähän aiheen viereen menevään esimerkkiisi valehtelusta. Aivoni mitä ilmeisimmin ovat pienessä määrin neurologisesti poikkeavia, josta esimerkkinä juurikin että suoranainen tietoinen valehtelu on viimeisimpiä keinoja, joita harkitsisin moraalisessa dilemmassa.

Kant's Axe -ajatusleikissä esimerkiksi intuitioni olisi yrittää ensin rationaalista keskustelua ja sen epäonnistuessa esimerkiksi tukkia tietä, pitää meteliä ja loppukädessä harjoittaa itsepuolustusta. Voi olla, että jos oven takana olisi natsirykmentti etsimässä piilottamaani juutalaista, tämä olisi vielä irrationaalisempi tapa toimia ja luultavasti niin erikoisessa tilanteessa käyttäisin valkoista valhetta ainakin ensin.

Kant itse otti paljon jyrkemmän asenteen, että murhaajalle pitäisi kertoa suora totuus. En ole hänen teoksiaan lukenut vaikkakin kategorisen imperatiivin muotoilut olen. Minulla ainakin on sellainen sukulainen, jolla on tapana esittää valtavia määriä mielestäni merkityksettömiä kysymyksiä. Small talkin inhoajana olisi oman tahtoni häpäistystä olla joku pakko vastata ihan kaikkiin niihin. Erityisesti siis kun hyöty keillekään muille on mitätön, yksilön autonomia menee mielestäni selvästi edelle. Samaten näen ihmisillä olevan oikeus yksityisyyteen. Jos tätä uhkaavia kysymyksiä esitetään, on kohtuutonta odottaa yksilön olevan velvoitettu kertomaan suoraa totuutta. Toisaalta siinä olen samaa mieltä kuin Kant, että toisen rationaalisen olennon tietoinen huijaaminen olisi erittäin epäkunnioittavaa käytöstä; "käyttämistä välineenä eikä päämääränä" on miten Kant asian ilmaisisi.

Minun kanssani on usein suoraviivaista toimia ja tällaisena ihmisenä en voi olla ajattelematta välillä miten maailma olisi parempi, jos kaikilla olisi suhtautumiseni valehteluun. Taitaapi kuitenkin taitava valehtelun käyttö olla osa sitä sosiaalista älykkyyttä, jota luonnonvalinta on suosinut ihmiselle.

Minunlaiseni ihminen kuitenkin kohtaa ehkä vähän erilaisia moraalisia dilemmoja tässä asiassa. Jos olen joskus ilmaissut rehellisen aikomukseni tehdä jotain, mutta myöhemmin päättänyt tehdä jotenkin toisin, tulisiko minun korjata väärinkäsitys? Olen tähän mennessä korjannut väärinkäsityksiä vain, jos asia on tullut esille uudestaan tai jos kertomatta jättämisestä voisi olla vähänkään huomionarvoisia seuraamuksia. Korjaamatta jääneet väittämäni aiheuttavat jonkinlaista häpeää minulle. Entä missä vaiheessa sopusointuiselle elämiselle valitettavasti suunnilleen välttämättömät puolitotuudet muuttuvat valheiksi? Eli puolitotuudella itse ainakin käsitän sen olevan periaatteessa totta, mutta ei koko totuus.

Käyttäjän juhamyllarinen kuva
Juha Myllärinen

Kun toimintakentäksi on viety yhteisempi, niin mahdollisuudet karkeasti ovat rakentaminen ja rikkominen. Rikkomisesta lievempi muoto on hyödyntäminen, jossa resursseja menee yhteisestä, edes jollakin, eli vaikka itselle, tai jollekin lähellä olevalle. Etujuttu kuluttaa, rikkominen on puhdasta tappiota ja rakentaminen vaivannäköä.

Kuluttavuuden voi tiivistää kasaamisen toiseen päähän. Tietty osa kuluttamisesta on juuri se, miksi jotain kasataan yhdessä. Liiallinen kulutus/kuormitus voi olla rikkomista, jolloin koottu ei täytä tehtäväänsä.

Ihmisten eri toiminnasta, suhteessa yhteiseksi katsottuun, johtuu erilaiset ongelmoinnit.

Esim vihapuhe nähdään hyvin omana ilmiönään. Se on selkeästi havahduttavammin tuulahdus jostain uudesta, tosin on uuden eräs rikkova puoli. Rikkominen näin, on ilmeisintä, todennettavaksi.

Käyttäjän mikkommm kuva
Mikko Merikivi

Tuo osatotuuksien kohta jäi ehkä vähän vähälle selitykselle minulta. Tässä on joitain esimerkkejä siitä mitä tarkoitan sopusointuiseen elämiseen liittyvillä puolitotuuksilla:

Vähäpätöisyyksien jättäminen kertomatta. Jos kysytään millainen päivä jolla kulla oli, tilanteen perusteella voi päättää miten perusteellisen kuvauksen antaa.

Hyvissä väleissä pysyminen tarpeettomia loukkaamisia välttämällä. Jos kysytään miltä kysyjä näyttää, voi jättää vaikka sen häiritsevän luomen mainitsematta. Sen sijaan jossain määrin tunteiden loukkaaminen saattaa joskus olla ainoa mahdollisuus välttää vääriä mielikuvia esimerkiksi, jos ei esimerkiksi pysty sietämään toista henkilöä, joka yrittää tulla juttusille.

Traumatisoivan totuuden pukeminen hienotunteisemmaksi. Pelkkä satuttava, mutta oleellinen, totuus ei vielä riitä syyksi mielestäni. Tarvitseeko lapselle kertoa kaikkea hänen tappavasta syövästään ellei hän ole siihen selvästi valmis? En oikeastaan ole varma.

Koko totuuden kertomisen voi jättää parempaan aikaan, jos sen kertomisella nyt olisi selviä negatiivisia vaikutuksia. Esimerkiksi uusia tuttavuuksia tehdessä ei heti tarvitse tuoda kaikkia negatiivisia puolia itsestään esille. Yleinen käytäntö on keskittyä positiivisiin puoliin, joten jos joku kertoo heti paljon negatiivista, se voi luoda jopa väärän mielikuvan ihmisestä kriittiseen aikaan.

Wikipediassa on pitkä lista erilaisia valheiden tyyppejä: https://en.wikipedia.org/wiki/Lie

Mielestäni näitä sosiaalisia normeja olisi hyvä miettiä ääneenkin joskus. Mikä on valheiden ja puolitotuuksien kertomisen etiikka? Varmaankin minun olisi syytä tehdä blogikirjoitus tästäkin, että saataisiin oikeaan paikkaan keskustelu, mutta nyt en juuri jaksa.

Käyttäjän juhamyllarinen kuva
Juha Myllärinen Vastaus kommenttiin #16

Hyvä pointti.

Kun kaikki onkin helposti tuota, niin tarkempi huomaa, ettei jokin ihan täsmää.

Kokonaisuus on tässä se, mitä voi seurata, ja joka antaa vinkin siitä, mikä ei ehkä kaikesta seesteisyysperusteista huolimatta ole sointuisaa.

Jos yleisemmin epäsopivaa sovelletaan kapeammin, eikä epäsopivan soveltamiselta haeta seesteistä ei-sovellettavassa ympäristössä, niin sovellettavuus voi olla kohdallaan.

Hyvät käytöstavat voi olettaa terveiksi, jotka toimivat aina, ja näihin tukeutuminen luo suuntaa, jos vajetta uhkaa ilmetä, tai ollaan vaje-tilentaeessa, jonkin yhteisterveen suhteen.

Elämä voi silti olla niin iso juttu, ettei edellinenkään riitä perustelemaan sitä, etteikö jotain voisi mennä rikki, ja pakko-odotus rikkoontumisen välttämistä on sotaa elämänkulkua vastaan.

Tuollaiset voi mennä käsityskyvyn ulkopuolelle. Muuten ei voisi ollakaan, tosin on tekijöitä, joissa tuokaan ei ole ongelma, jolloin elämänseuruilun paikka todellakin on mahdollinen, toteutukseen asti.

Tällaista näkemystä voi olla vaikea perustella, vaikka tämä olisi perusteltavissa. En yritä, tämän viestin yhteydessä enempää.

Käyttäjän IonMittler kuva
Ion Mittler

”Omiin” voivat kuulua kaikki ihmiset. Paitsi jos päätämme rajata käsitettä. Pitäisikö ajaa ihmiskunnan etua, jolloin olisi moraalisesti ongelmallista ostaa tuotteita joiden tekijät kaukoidässä ovat saaneet mitätöntä nälkäpalkkaa. Vai Euroopan Unionin etua, rajat kiinni Afrikasta tuleville elintasopakolaisille, jääkööt omaan afrikkalaiseen köyhyyteensä, se ei ole ”meidän” ongelmamme? Vai Suomen etua, irti EU:sta ja Eurosta, emme halua olla nettomaksajia köyhälle Itä-Euroopalle? Vai Helsingin etua, Hesarin kolumneissa useinkin kyseenalaistetaan valtion tuki maakunnille, ”miksi helsinkiläisten verorahoilla rahoitetaan muuta Suomea?” Käsitteen ”me” määrittely on iso poliittinen ja moraalinen valinta. Siksipä NL venäläisti Karjalan tasavallan väestön ja kulttuurin, ja Kiina kiinalaisti Tiibetin. ”Me” voi myös tulla tuhotuksi, sulautetuksi johonkin muuhun isomman voimalla, jolloin ”me” lakkaa olemasta olemassa ja tahtomasta asioita.

Käyttäjän juhamyllarinen kuva
Juha Myllärinen

Laaja-alainen ajattelutapa voi näyttää vaikealta. Harvemmin kuulee arveluja siitä, miten tällainen oikeasti mahdollistuu. Vaikka uhrius ei ole kiva myönnettäväksi, tilan todellista vallitsevuutta tämä myöntämättömyys ei poista. Syynä minusta kyvyttömyys.

Ajatuksille on rajoitteensa. Voimakkuutta säteilee monipuolisesti. Toisaalta siihen voimakkuuteen koetaan isoa tarvetta, jolloin sekin on samassa pakko-rako-tilanteessa, jolloin perusteet tosiaan eletään läpi kokonaisvaltaisin "päätelmin".

Rohkeus selkeään irtiottoon, ja siitä lähtevään ilmaisuun, on tabu. Isojen juttujen ei tarvitse odottaa merkitsevän muuta kuin olemassolopaikkaa, muun seassa, kun siitä muusta ei todellakaan ole niin paljoa pulaa.

Mitä edes teoreettinen ajatteluvapaus kulloinkin vaatii, on oma juttunsa. Teoriatasossa on tiettyissä kokonaisuuksissa hyvä puoli. Joskus sitä on liikaa, esiintyipä miten vain, kun kokonaisuus poskellaan, ja t-tasokin menee poskellaanolevan boostiksi.

Ehkä kokonaisuudet tasapainoisina on se juttu, jolloin välineenä vapaa teoriakykykin on asia, jota ei voi noin vain pyrkiä lisäämään. Samaa voi solvetaa muuhunkin, joka ei ole kovin sidottua, ja liiallisuus uhkaa olemassaoloa.

Toimituksen poiminnat